Vappu on tältä vuodelta mennyttä ja toukokuu etenee hyvää vauhtia. Nojailen polkupyörääni, ja katselen lumista peltotilkkua. Ei ole vielä hetkeen sen enempi maamiehellä kuin naisellakaan asiaa lietekärryn kanssa pellolle. Mutta jotain varmaa kevättä sentään, kun katseeni nappaa kiinni kylmästä maasta aurinkoa kohti kurottaviin leskenlehtiin. Pönkkään pyöräni ja laskeudun ojan pohjalle tutkimaan havaintoani. Muutaman kerran vastaavanlaisessa tilanteessa joku ohikulkija on ennättänyt kysymään onko kaikki kunnossa? Tällä kertaa ei ole liiemmin kulkijoita, mitä nyt yksi rusakko tekee matkaa hieman etäämmällä. Mutta hän ei liiemmin kysele.
Selkäni takana todennäköisesti pellon yli lentävä joutsen syytää ääntä maisemaan kuin tuomion päivän pasuuna. Hatuttaakohan sitäkin tämä kevään hitaus?
Ponnistelen ojasta ylös, ja nousen takaisin pyöräni selkään.Tie tästä seuraavaan kohteeseen näyttäisi olevan hyvässä kunnossa. Tovin poljettuani pysähdynkin metsää vasten makaavan korkean puupinon luokse, joka koostuu koivurungoista. Pienen matkan päässä nököttää punainen auto. Seurailessani jonkin perhosen lentelyä huomaan miehen kävelevän pellon laitaa raivaussaha kädessä autoaan kohden. Loikkaan ojan yli metsän puolelle. Tarkestellessani pajunkissoja näkemäni auto valuu hiljakseen kohdalleni, ja siitä samantien eteenpäin.
Maailma hukkuu muoviin, näinhän sitä puhutaan ja tottahan se on. Itse pyrin aina löytämään vaihtoehdon muoville, jos se suinkin on mahdollista? Kevään kelirikko aika on maaseudun sorateiden surmaaja, jota silmieni edessä oleva syöpymä todistaa. On kuitenkin hyvä, että se on merkattu karahkalla. Ja mikä parasta karahkan keskipaikkeille ikään kuin surulipuksi on ripustettu se paljon morkattu muovipussi, vieläpä keltainen.
Jätä kommentti