Tämänsyksyinen kesäloma reissu aloitettiin Sallan Naruskasta. Muutama kerta Naruskantietä ajeltu ohi mutta eipä oltu poikettu Karhutunturille. Nyt oli tarkoitus pari yötä siellä viettää. Alkuillasta saavuttiin Naruskajoen länsipuolelle karttaan merkitylle parkkipaikalle. Parkki oli tilava ja tasainen autolle mutta nuotiopaikkaa ja huussia siellä ei ollut. Karhutunturin päällä on masto ja sinne on tie tunturin laella asti ja puoleenväliin on merkattu tulipaikka, kota ja huussi. Pääsisiköhän sinne meidän autolla. Joku hyvähaltia kuiskutteli, ”ollaan vaan tässä yötä”. Auto parkkiin, grilliin makkarat paistumaan ja iltakahvin jälkeen makustelemaan josko se uni tulisi.
Seuraavana aamuna reissun ensimmäiset aamukahvit juotu ja eväät tehty päivää varten. Pikkuhiljaa piti sovitella reppua selkään ja käydä mielikuvaharjoittelua miltä reilun parinkilonmetrin nousu vähän yli viisisataa metriselle tunturille maistuisi, harmi kun en kokeillut illalla sitä autoa sinne kodalle, matka olisi puolittunut.
Aamun ensimmäiset askeleet tuntui hyvinkin reippailta ja vetäviltä. Mutta tie vaan jyrkkeni ja jyrkkeni lämpö nousi, eikä se tie paikka paikoin niin kovin hyväkuntoinenkaan enää ollut. Kun reippaan vauhdin hidastumisen jälkeen viimein tultiin kodalle oli tiellä vain lukittu puomi eikä minkäänlaista kääntymismahdollisuutta. Jos tänne asti oltaisiin päästykään niin viimeistää tästä olisi pitänyt Hymer lasketella takaperin alas. Mistähän ne hyvät haltiat oikein …
Juomatauko.
Pienen tauon jälkeen matka jatkui taas vähän aikaa reippain askelin. Aina se vaan jaksaa hämmästyttää erillaisuudellaan, vaikka kuinka monen tunturin laella on käynyt, jokainen on omanlaisensa, lakineen ja ympäristöineen.
No on kyllä vähän paha paikka, ei ei ole hetkeä aikaa …
Jostain kummansyystä ruvettiin katselemaan miltä suunnalta aurinko oikein mahtaisi nousta ja miltähän täällä näyttäisi silloin. Auringon nousuaikoja netistä selvittelemään, ollaan kyllä aika korkealla ja muuttaakos se kesäaika mihinkä suuntaan … no jostain tuoltapäin sen pitäisi joka tapauksessa nousta. Etsittiin paikkaa mistä saataisiin sopivasti syvyyttää kuvaan jonkinlaisella etualalla. Tässä voisi olla aika hyvä, avonaista mutta kuitenkin saisi kuvaan muutakin kuin vain taivaan rannan. Reittipiste kännykkään ylös ja pikkuhiljaa laskeutumaan autolle. Autolla reput pakattu ja eväät tehty valmiiksi, herätys aamuyöstä kolmen aikaan ja kokeilemaan tuleeko uni. Sen verran oli rasitusta päivänaikaan tullut että syönnin päälle nukutti hyvin.
Kun oli kahdeksan tunnin unet takana niin kolmelta jaksoi nousta yllättävänkin virkeänä ylös. Kahvit termokseen ja reput selkään. Sumua ei näyttänyt niin paljon olevan kuin edellisenä aamuna mutta taivas oli kirkas, ja mieli. Vaikka olikin aika pimeää niin päätimme nousta ylös ilman otsalamppuja. Tie nousi sen verran vaaleana ja helppona kulkea ylös tunturiin ja silmä tottui nopeasti hämärään. Tosin kaikki mörötkin näkyi siellä ympärillä metsässä paremmin. Tietä pitkin noustiin niin pitkään ylös että päästiin samalla korkeuskäyrällä kulkemaan eilen merkatulle paikalle. Polutonta taivalta tuli näin vähän pitemmälti mutta ei tarvinnut hämärässä maastossa nousta vaan pääsimme kävelemään tasaista tunturin rinnettä.
Reput selästä, lämmintä vaatetta päälle ja kamera jalustalle. Taivaan rannassa näkyi vain ohut oranssi valonkajo, olimme ajoissa paikalla. Sen verran pientä vinkkaa kuitenkin oli että etsimme suojaisan kallionkolon aamukahvittelua varten. Aamukahvi kyllä maistui mutta alkoi näyttää että aurinko ei nousisikaan siltä kohtaa mistä olimme sen arvelleet nousevan, olimme väärässä paikassa.
Reipas loikka kallion suojasta ylös missä kamera oli meinasi päättyä kuperkeikkaan, jokin esti jalan nousun. Toppahameen helma esti pitkän askeleen … enhän minä tämmöiseen liikkumiseen ollut tottunut. Nostelin hameenhelmaa polvista ylös kuin morsian kirkon rapuilla. Nyt täytyisi kuitenkin etsiä uutta paikkaa jalustalle. Hetken kiertelyn jälkeen aamu hämärissä sellainen löytyikin. Nyt paikka jostain muistiin ja hakemaan kameraa, toisessa kädessä jalusta kameroineen ja toisella kädellä helmoja nostellen koitin löytää sinne missä äsken olin.
Vielä pikaista kameran siirtelyä ja lopullista sommittelua etsien, aivan eteen kalliota jolla itse olin, vasemmalle alas sopivasti syksyn värisiä pieniä koivun alkuja joihin aurinko paistaa, sitten kiveliköllä tunturikoivikkoa ja muutamia korkeampia havupuiden latvoja. Taustalle hieman sumuista Naruskajokea ja horisonttiin siintävää tunturia ja taivaalla ohut pilviverho. Kyllä tästä viellä jotain pitäisi syntyä.
Aurinko nousi ja päivä valkeni reipasta vauhtia, vielä toiset aamukahvit tälle aamua ja hameet reppuun. Sitten matka jatkuu kohti Tuntsaa ja kuukin oli täyttymässä.
Kiitos kallionkola suojasasta taukopaikasta.
PS Tuo otsikkokuva on Marsan ottama.
