Mies hämärien kuvien takaa

On launtaina 27.5.17 ja kello näyttää noin kello kuuttatoista. Kuopiossa sijaitsevan VB-Valokuvakeskuksen yksi näyttelyhuoneista alkaa täyttyä ihmisistä. Muutamia lisätuoleja tuodaan paikalle, jotta jokainen saa istuimen. On alkamassa valokuvataiteilija Antero Takalan luento. – Minä olen vähän hämärä mies, hän sanoo aluksi. Puolentoista tunnin aikana Takala käy polveilevasti läpi elämäänsä ja uraansa. – Istuin pajan rappusilla. – Seppä kiroili, jutteli varmaan raudalle. – Se oli vähän niin kuin belsebuubi nahkaisessa liivissään.  Takala muistelee hetkeä lapsuudesta, joka oli alkukipinä hänen valokuvaajan uralleen.

– Minä olen itseoppinut valokuvaaja, muistuttaa Takala. – Ei 50-luvulla ollut valokuvauskouluja. – Kouvolan kameraseura oli tärkeä opettajani.

Antero Takala voitti vuonna 1960 ylioppilas kameroiden valokuvauskilpailussa ykköspalkkinon kuvallaan Hiljaiseloa.- Siitä minun ura valokuvaajana todella alkoi. – Siinä kuvassa on se Henri Cartier-Bressonin ratkaiseva hetki hyvin esille tuotuna.

Ammattilisen työuransa Takala teki yleisradion tv puolella. Liikkuva kuva muodostui hänen työnsä keskeisimmäksi sisällöksi. Luennolla Takala kertoikin paljon juuri liikkuvasta kuvasta, eli hänen tekemistään ja sunnittelemistaan videoteoksista.

– Vaikka minä suollankin täältä tekstiä, niin loppujen lopuksi olen hyvin ujo. – Hakiessani omaa suuntaani valokuvaajana kuvasin esimerkiksi ihmisiä kaduilla pitkällä telellä. – En olisi uskaltanut lähestyä heitä. – Maisemien kuvaamisesta muodostuikin lopuksi se minun juttu.

Takala puhui myös imago 6 ryhmästä jota hän oli 60-luvun loppupuolella perustamassa. – Tarkoitus oli kapinoida. – Synnyttää syvempää pohdiskelua ja keskustelua valokuvasta.

Takalan maisemakuvien syvintä antia ovat hänen lappikuvansa. 60-luvun lapinmaisemia sarja ja 80-luvun kaamos sarja. Takalan kuvia katsoessa on helppo todeta todeksi hänen näkemyksensä, että ”Pilvet ovat maiseman silmät”. Kuvien valo on hyvin salaperäistä. Sen taidokas käyttö luo kuviin jopa maagisen ulottuvuuden. Takala kertoo 80-luvun kaamos sarjan teon ajoilta yhden melkein suureen tragediaan päättyneen tarinan. Hetkestä jolloin hän sai tunturin rinteellä voimakkkaan hypotermiakohtauksen. Etääntyen hetkeksi sille puolen rajaa josta ei olisi pitänyt enää olla paluuta. Hänen tietoisuus hypotermian vaikutuksista ihmiseen, ja loppu pelissä tahdonvoima toivat hänet alas tunturista elävänä.

Luennon loppupuolella Takala vielä kertoi muun muassa tapaturmastaan Perussa. Jossa hänen toinen polvista särkyi, ja käytännössä päätti lapin kuvausreissut. Nykyään hänellä on kesäpaikka täällä Pohjois-Savossa ja hän pyrkii voimiensa mukaan kuvaamaan savolaisia maisemia. – Minun täytyy tunnustaa, että jo muutaman vuoden ajan olen joutunut kuvaamaan digillä käsien lisääntyneen vapinan myötä. – Filmirullat alkoivat tipahdella pimiön lattialle. – Kuvien vedostustyö olikin vähintään yhtä tärkeää kuin itse kuvan ottaminen. – Siinä vedostaessa se mielenmaisema lopulta rakentui.

Minulle jäi Antero Takalasta tunne, että hän on hyvin maanläheinen ihminen. Vaatimaton, mutta kuitenkin hyvin tietoinen omista saavutuksistaan ja meriiteistään niin Suomessa kuin ulkomaillakin.